Tämä paljon puhuttu susiasia on ollut lähellä sydäntäni pienestä natiaisesta asti. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni n.2000 ihmisen pikkupitäjässä melkeinpä metsän keskellä. Siitäkin huolimatta, että kesät vietin mummolassa vielä kotipaikkaani syrjäisemmässä paikassa, elin oikein turvallisen ja elämysrikkaan lapsuuden. Metsässä majoja rakennellessa tai muuten vaan toilaillessani, saatoin serkkujeni kanssa joskus nähdä metsän eläimiä ja niiden jälkiä. Joskus muistan, että mummon pihan poikki oli susi jolkotellut jäljistä päätellen. Tai suteen ainakin päädyimme, kävi niitä muutama paikallinen metsästäjäkin pällistelemässä. Eipä se meitä niin hetkauttanut, kunnes pikkuhiljaa paikallislehden mielipideosiot alkoivat täyttyä kauhunsekaisista kirjoituksista. Niiden mukaan sudet juoksivat jo keskellä päivää pitäjän keskustassakin, eikä kukaan uskaltanut edes kauppaan mennä. Itse en koskaan sutta nähnyt, ja mielenkiinnolla odotin sellaiseen törmääväni kun ne kerran niin yleisiä olivat.
Aloin kiinnostua ilmiöstä toden teolla, kun paikallisen sanomalehden kanteen ilmestyi kuva sudenraadosta ja muutamasta metsästäjästä poseeraamassa sankarillisesti sen vierellä haulikot tanassa. Minulle iski valtaisa myötähäpeä heitä kohtaan. Myös samaisen lehden pääkirjoituksessa sepitettiin kammottavaa tarinaa verenhimoisista susista, jotka olivat lähteneet jahtaamaan viattoman sivullisen autoa. Uskomattomaltahan se aikuisen ihmisen tuottama teksti kuulosti 16-vuotiaan "eko-city-viher-suvaitsevaisto-kakaran" korvaan kuulosti, joten aloin ottamaan selvää faktoista. Sain selville, että lähdekriittisesti todistettuja sudensurmia ei Suomessa ole olemassakaan. Ennen vanhaan kirkon kirjoihin merkittiin kuolinsyy, ja usein vammaiset tai ei toivotut lapset vietiin metsään, mistä "susi" ne sieltä parempiin suihin korjasi. Toisin sanottuna mikään ei ole varmaa.
Eräänä syksyisenä iltana istuimme mummolan portailla serkkuni kanssa ja katselimme täysikuuta. Kuulimme kaukaisuudesta suden ulvontaa, ja siinä herkistyneessä tilassa päätimme muutamat sävelet kajauttaa itsekin ilmoille. Ei mennyt kauaakaan, kun naapurin ukko tuli intoa puhkuen haulikon kanssa silmät kiiluen etsimään metsästettävää. Todellinen alfauros, ihme kun ei siinä rytäkässä pamauttanut meiltä aivoja pihalle. Toisaalta, sittenpähän olisimme ehkä päässeet jonkinlaisiksi susien puolleesta kuolleksi marttyyrihahmoiksi, mikä tuskin meitä kumpaakaan olisi haitannut. Tosin todennäköisesti meidät olisi kirjattu kirkonkirjoihin suden syömiksi.
Kyllä me ihmiset sitten olemme itsekästä ja tyhmää sakkia. Millä oikeudella me saamme tappaa susia, jos sudet eivät saa tappaa ihmisiä. Millä oikeudella menemme suden reviirille, jos susi ei saa tulla meidän reviirillemme. En nyt tällä kirjoituksellani pyri mitenkään siihen, että susia pitäisi silittää, tai alkaa pitämään jonakin jumalolentoina, mutta jotain kunnioitusta nyt perkele. Miksemme voisi elää susien kanssa sovussa? Karjavahingot saataisiin kuriin susiaidalla (http://www.sll.fi/keski-suomi/luonto/lajit/susi/susiaidan-teko), mutta niitäkin pystytellään tahallaan väärin ja valitetaan ylimääräistä työnsarkaa, vaikka esimerkiksi Luonto-liiton Susiryhmältä voi tiedustella auttavaa talkookättä. Uskoisin myös, että vielä nykyaikanakin voi saada yhteisöllistä talkooapua mistä tahansa pikkupitäjästä, jos vain esittää asiansa oikein ja tarjoaa pullakahvit.
Noniin. Syökää minut sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti